Tänään on: torstai 14.12.2017

Myyttejä keskiajasta

Kirjoittaja: Grzegorz Kucharczyk

Keskiajan syyttäminen pimeydestä ja taikauskosta ei ole muuta kuin harhaa aikanamme, jona jo sanomalehteen tai televisioon vilkaisu osoittaa, kuinka suuressa suosiossa kaikenlaiset selvännäkijät, tarot-ennustajat ja ”parantajat” ovat...

Keskiajan maine ei ole kovin hyvä. Ns. humanistisen renessanssin (1500-luku) ajoista aina valistukseen (1700-luku), positivismiin ja kaikenlaisiin 1800- ja 1900-lukujen ”tieteellisiin maailmankatsomuksiin” (kuten marksismiin) asti on vallalla ollut ”musta legenda” keskiajasta. Yleensä se esitetään kulttuurisen taantumuksen, pimeyden, taikauskon, julmuuden ja vääräuskoisiin kohdistuvan vihan aikakautena. Paljon selittää varmasti se, että keskiaika on Euroopan historiassa lähimpänä ”kristillistä aikakautta”. Silloin oli todella olemassa christianitas – kristillisten kansojen yhteisö, missä kristinusko ei ollut todellisuutta vain yksityisellä, vaan myös julkisella elämänalueella.
Kuten tiedetään, muutama vuosi sitten hylätyn ns. Euroopan perustuslain kirjoittajien mielestä Euroopan kulttuurijuuret rajoittuivat antiikkiin ja valistukseen. Kristinuskosta (joka on selvästi havaittava kulttuuritekijä) ei mainittu sanaakaan...
Kun tarkkailemme keskiaikaa kohtaan vuosisatoja esitettyjä syytöksiä, havaitsemme tyypillisen tietämättömyyden ja tekopyhyyden yhdistelmän. Eihän keskiajan syyttäminen pimeydestä ja taikauskosta ole muuta kuin harhaa aikanamme, jona jo sanomalehteen tai televisioon vilkaisu osoittaa, kuinka suuressa suosiossa kaikenlaiset selvännäkijät, tarot-ennustajat ja ”parantajat” ovat...
Samoin on asian laita, kun keskiaikaisia ihmisiä syytetään jostain erityisestä julmuudesta. 1900-luvun – kansanmurhien aikakauden – näkökulmasta syytös on naurettava. Keskiaika näyttäytyy rauhan lähteenä verrattuna viime vuosisadan totalitarismeihin.
 

Keskiaikainen tieteen kehitys

 
Kyse ei ole vain vertailusta. Tässä päästäänkin ”pimeän keskiajan” kriitikoiden tietämättömyyteen. Pitää muistaa, että keskiaika oli systemaattisen tiedon ja tieteen kehityksen aikaa (myös luonnontieteissä). Tähän päivään saakka läntisen kulttuurin akateeminen maailma perustuu instituutioon, joka syntyi – ennen kaikkea kirkon helmassa – keskiajalla, eli yliopistoon. Ensimmäiset yliopistot syntyivät 1100-luvun alussa (Bologna). Nimekkäimmät yliopistot ulottuvat juuriltaan keskiaikaan: riittää, kun mainitsee Oxfordin ja Cambridgen, Salamancan ja Coimbran, Sorbonnen ja Montpellierin, Prahan ja Krakovan. Keskiaikaisen tieteen kehitys johtui aikakauden avoimuudesta antiikin intellektuaaliselle tuotannolle. 1500-luvun renessanssi ei ollut nimittäin eurooppalaisen kulttuurin ensimmäinen renessanssi. 700- ja 800-luvulla tapahtui ns. karolinginen renessanssi, kun taas 1100-luvun renessanssi oli antiikin filosofien (ennen kaikkea Aristoteleen) tuotannon löytämisen aikaa.
Keskiajan pysyvää perintöä on myös maailmanlaajuisen tiedemaailman synty. Juuri keskiajalla tuli tavalliseksi, että oppineet matkustivat ulkomaille suuriin tiedekeskuksiin. Latina – eurooppalaisten oppineiden tuolloin yleisesti osaama kieli – mahdollisti ongelmattoman kommunikaation. Puolalainen Wincenty Kadłubek, 1100-luvun kronikoitsija, opiskeli Sorbonnessa ja loi tuotantonsa Krakovassa; italialainen Tuomas Akvinolainen opiskeli Kölnissä pyhän Albert Suuren luona ja opetti sitten professorina Pariisin Sorbonnessa. Esimerkit voisi moninkertaistaa. Yksi on varmaa: keskiaika ei ollut raja-aitojen aikakausi, vaan pikemminkin eurooppalaisen hengen yhteisön luomisen aikakausi. Raja-aidat ovat pikemminkin 1900-luvun ja meidän aikamme erikoisuus (esim. Berliinin muuri tai uusin ”saavutus” tällä alalla eli muuri Israelin ja autonomisen Palestiinan välillä).
Luonnontieteiden kehitys keskiajalla kertoo parhaiten sen intellektuaalisesta avoimuudesta ja kiinnostavuudesta. Se perustui ennen kaikkea yliopistojen syntyyn, josta on puolestaan kiittäminen kirkon avoimuutta tiedettä kohtaan. Mittaamattoman tärkeä tekijä oli myös antiikin filosofien (erityisesti mainitun Aristoteleen) tuotannon käyttöön otto arabiankielisten käännösten välityksellä. Taistelu islamia vastaan uskonnon ja politiikan tasolla ei näet merkinnyt eurooppalaisen kristikunnan sulkeutumista intellektuaalisille kontakteille arabimaailman kanssa, varsinkin kun kyse oli kreikkalais-roomalaisen perinnön uudistamisesta.
Nykyaikaiset tieteenhistorian tutkijat alleviivaavat, että juuri keskiaika loi pohjan uudenaikaiselle tieteelle. Huomiota kiinnitetään esimerkiksi 1100- ja 1200- lukujen vaihteessa keskiaikaisiin yliopistoihin ilmestyneeseen luonnonteologien ja -filosofien ilmiöön. He edustivat ennen kaikkea (myöhemmin niin parjattua) skolastiikkaa (eli keskiaikaista katolista teologiaa, joka käytti Aristoteleelta otettua käsitteistöä), ja he tutkivat luomisen ontologian lisäksi luomakunnan fyysistä olemusta. Myöhemmin skolastikkoja on pilkattu ”neulanpäähän mahtuvien enkelien laskemisesta”, mutta heidän teoksistaan voidaan lukea uudenaikaisen kinematiikan ja dynamiikan perusteet sekä ensimmäiset pohdinnat maailman liikkeestä oman akselinsa ympäri (mikä ennakoi jo kopernikaanista käännettä). Heidän pohdintansa loputtomasta tyhjästä avaruudesta vaikuttivat suuressa määrin maailmankuvaan, joka tuli vallalle uudenaikaisessa tieteessä.
Niin kuin moderni brittiläinen historioitsija E. Grant toteaa: ”Monet tärkeät ongelmat, jotka 1500- ja 1600- lukujen oppineiden oli kohdattava ja ratkaistava, olivat keskiajan hengellistä perintöä. Ilman sitä ja pitkää keskiaikaisten yliopistojen luonnonfilosofian traditiota 1600-luvulla ei olisi ollut paljoakaan, mistä keskustella. Ilman teologien ja kirkon tukea keskiaikaiset yliopistot eivät olisi voineet sisällyttää ohjelmiinsa luonnontieteitä, logiikkaa ja luonnonfilosofiaa. Ne antoivat alkusysäyksen Länsi-Euroopan pitkäjaksoiselle ja keskeytymättömälle tieteelliseen ajatteluun ja ongelmanratkaisuun omistautumiselle.”
 

Entäs inkvisitio?

 
Yksi standardisyytöksistä keskiaikaa kohtaan on tuolloin vallinut ”suvaitsemattomuus”. Tässä yhteydessä osoitetaan erityisesti inkvisition suuntaan. ”Inkvisitio” on kriitikoilleen paineen ja vainon symboli, instituutio, jolla oli kaikki esitotalitaarisen valtion tunnusmerkit.
Aluksi on tehtävä erottelu (jota monet kriitikot eivät tee) ns. roomalaisen inkvisition ja espanjalaisen inkvisition välillä. Roomalainen oli paavin tai muiden piispojen alla ja syntyi 1100-luvun lopulla, espanjalainen taas syntyi 1400-luvulla ja oli paljon roomalaista enemmän maallisista vallanpitäjistä riippuvainen – mistä paavi muuten muutaman kerran (1400- ja 1500 -luvuilla) huomautti kirkkoa Roomasta Espanjaan lähettämissään nuhteluissa.
Yleisesti ottaen inkvisition ”musta legenda” on ennen kaikkea espanjalaisen inkvisition ”musta legenda” (esim. kuuluisan suuren inkvisiittori Torquemadan hahmo). Täytyy pitää mielessä, että inkvisitio – eli kirkon suorittamat harhaoppia koskevat tutkimukset – ilmestyi Eurooppaan konkreettisessa historiallisessa asiayhteydessä, eli silloin, kun Ranskan eteläosassa Languedocissa alkoi levitä vaarallinen – ei vain uskonnollisesti, vaan myös yhteiskunnallisesti – kataarien (albigenssien) harhaoppi. Nykykielellä sanottuna kyseessä oli vaarallinen lahko – se harjoitti kannattajiinsa nähden aivopesua, otti käyttöönsä heidän omaisuutensa jne. Albigenssit vetosivat vanhaan manikeolaisuuden harhaoppiin, joka väitti luomakunnan olevan paha, ”pahan Jumalan” tuotos. Siispä pahoja ovat myös ihmisruumis (se ei siis ole ”Pyhän Hengen temppeli”, kuten kirkko opettaa, joten sen voi tuhota esim. hillittömällä haureudella) ja yhteiskunta. Monet tuonaikaiset lapsensa lahkoille menettäneet vanhemmat toivoivat valtion selkeää toimintaa lahkolaisia vastaan.
Inkvisitio vastasi tällaiseen tarpeeseen. Niin kuin moderni ranskalainen keskiajantutkija Regine Pernoud huomauttaa: ”Inkvisition instituutiolla oli myös eräs arvokas puoli käytännön elämässä. Tutkintaproseduurin tilalle tuotiin syytösproseduuri. Ennen kaikkea kuitenkin aikana, jona kansaa ei huvittanut suvaita harhaoppisia, se ajoi sisään säännöllisen oikeudenhoidon.” Mainittu syytösproseduuri tarkoitti esimerkiksi (roomalaisen inkvisition tapauksessa) syytetyn oikeutta esittää tuomioistuimelle lista henkilöistä, jotka voivat eri syistä (esim. taloudellisista) olla hänelle vihamielisiä. Näiden henkilöiden todistuksia ei pääsääntöisesti otettu inkvisitiokäsittelyssä huomioon.
Toinen kysymys koskee inkvisition langettamia rangaistuksia. Sekä roomalaisen että espanjalaisen inkvisition tapauksessa suurin osa rangaistuksista oli luonteeltaan uskonnollisia (esim. katumuspyhiinvaellus johonkin pyhäkköön tai erityisten Espanjassa sambenitoksi kutsuttujen katumusasujen kantaminen). Toiseksi yleisin inkvisitiotuomioistuimen langettama rangaistus oli vankeus. On kuitenkin muistettava, ettei vankilatuomio tarkoittanut faktista kaltereiden takana istumista. Esimerkiksi espanjalaisen inkvisition tapauksessa rangaistus suoritettiin tavallisesti kotiarestina. Kuuluisat ”inkvisition kasematit” ovat myös osa ”mustaa legendaa”. Todellisuudessa ne eivät eronneet mitenkään ankaruudeltaan valtiollisista vankiloista. Pikemminkin päinvastoin. Kuten moderni espanjalaisen inkvisition tutkija Henry Kamen osoittaa, 1500- ja 1600 -luvuilla ei ollut pulaa tapauksista, joissa ihmiset teeskentelivät harhaoppista päästäkseen tavallisesta vankilasta
inkvisitiovankilaan.
Kuolemanrangaistukset olivat harvinaisuus, varsinkin jos sitä verrataan siihen, kuinka helposti valtion tuomioistuimet sen langettivat. Niin kuin yllä mainittu brittitutkija toteaa: ”(...) suhteellisen matala teloitusten määrä kumoaa legendan [espanjalaisen inkvisition] verisestä tuomioistuimesta”. Samaisen tutkijan mukaan vuosien 1540 ja 1700 välillä kuolemanrangaistus langetettiin alle kahdelle prosentille syytetyistä. Käytännössä tämä tarkoitti, että inkvisitio tuomitsi kuolemaan alle kolme henkeä vuodessa koko Espanjan valtiossa (johon kuuluivat myös mertentakaiset siirtomaat).
Toisin kuin inkvisition ”mustan legendan” levittäjät väittävät, inkvisiittorit eivät olleet verenhimoisia hulluja. Itse asiassa monia inkvisiittoreita on jopa julistettu pyhiksi (esim. 1500-lukulainen pyhä paavi Pius V oli inkvisiittori). Lisäksi inkvisiittorit suhtautuivat hyvin skeptisesti syytöksiin, jotka vaikuttivat kunnianloukkaukselta tai sepitykseltä. Esimerkiksi kelpaa kysymys noitavainoista, joiden voimakkain kausi oli Euroopassa 1500- ja 1600 -luvuilla (jolloin ”taikauskoinen keskiaika” oli jo menneisyyttä) .
Dokumentoitu fatka on se, että koko 1500-luvulla espanjalainen inkvisitio suhtautui hyvin varauksellisesti naisiin kohdistuneisiin noituussyytöksiin. Vuonna 1614 inkvisition korkeimmat virkamiehet (ns. suprema) ottivat käyttöön virallisen ohjeen ns. noitaprosesseihin, ja se osoitti pitkälle menevää varovaisuutta tässä kysymyksessä. Se suositteli ennen kaikkea, että ”ensin on tutkittava syytettyjä, jotta voitaisiin todeta, ovatko he mieleltään terveitä, riivattuja vai melankolisia”. Voidaan sanoa, että espanjalaisten inkvisiittorien asenne heijasti 1100-lukulaisen Chartres’n piispan Johannes Salisburylaisen mielipidettä. Hän totesi ”noitaprosesseista”: ”Paras tapa lääkitä tätä sairautta on pitää lujasti kiinni uskosta, sulkea korvat valheelta ja olla kiinnittämättä huomiota näihin säälittäviin hulluuksiin.”
 
Grzegorz Kucharczyk
 
Kannattaa lukea:
Edward Grant: The Foundations of Modern Science in the Middle Ages.
Henry Kamen:
The Spanish Inquisition
Regine Pernoud:

Those Terrible Middle Ages

Takaisin

Copyright © Wydawnictwo Agape Sp. z o.o. ul. Panny Marii 4, 60-962 Poznań, tel./ fax: 61/ 852 32 82 | tel. 61/ 647 26 86